Mitä kuuluu?

Omavaraisbloggaajien kuukausipostaus julkaistiin maanantaina, mutta jälleen jäi omalla kohdalla kirjoittaminen välistä. Kuulumisia kuitenkin toivottiin ja kirjoittaminen on mielessä pyörinyt, joten enköhän minä nyt jotain rustaa.

Kesä meni puutarha-alan opintojen ja töiden merkeissä. Kasvimaan kimppuun pääsin vasta kesäkuun lopulla ja itävyys oli aivan olematonta. Ja mitä sitten maan pinnalle putkahti, tuhosivat kalkkunat joita ei aidat pidättele.

Kalkkunoille oli maistunut myös perunanlehdet ja mansikantaimet, joten se siitä. Toisaalta eipä minulla olisi ollut aikaa ja energiaa kasvimaalle.

”Jaa minä vai?”

Osasin kyllä varautuakin huonoon satovuoteen, koska minulla oli jo talvella niin vahva tunne, että tänä vuonna ei onnistu. Kalkkunat eivät olleet ainoa syy, vaan säät olivat kehnot (ensin liian kylmää, sitten liian kuumaa ja kuivaa, sitten vielä liian märkää…), minulla ei yksinkertaisesti ollut voimia kasvimaalle.

Kaikki energiani on mennyt työntekoon ja koti on ollut retuperällä. Eläinten kanssa on ollut huonoa onnea, sillä joka kerta, kun laumanvartija on käynyt sisällä, on ankkoja tapettu pihassa. Yksi kalkkunakin oli syöty riihen ylisillä.

Koiralaumakin pienentyi kahteen, kun Jeelo muutti uuteen kotiin, sillä en pääse käyttämään sitä tänä vuonna ollenkaan metsällä ja Pipsan vointi meni niin huonoksi, että oli hänestäkin aika päästää irti.

Veikka-koiraa ei pienentynyt lauma ole häirinnyt, päinvastoin Veikka on nyt paljon rauhallisempi ja eroahdistus onkin ollut peilausta Pipsan eroahdistuksesta. Pimu on nyt pysynyt varsin tiiviisti ulkona vahtimassa ankkoja ja kalkkunoita, sitä harmitti ankkojen menetykset selvästi, se vinkui ja nukkui raatojen vieressä.

Puut saavat kyytiä, kun lampaat ja vuohet niitä raivailee.

Vuohien ja lampaiden luopumista mietin, sillä heinä on niin kallista ja se on ollut lähes aina homeista. Lisäksi minulla ei ole vielä(kään) pihattoa niille ja tuntuisi kurjalta pakata niitä talveksi navettaan, vaikka ne päivällä pääsisivätkin ulkoilemaan.

Tilukset kuitenkin tarvitsevat lampaita laiduntamaan, joten voisin ensi vuonna ottaa kesälampaita. Kesälampaiden vuokraaminen tulee huomattavasti edullisemmaksi, kuin ympärivuotinen pito.

Noh, eipä loppuvuosi tästä taida helpottaa, sillä olen haalinut kiitettävän määrän töitä opiskelujen oheen. Se on se jokavuotinen mantra ”ensi vuonna jätän itselleni aikaa” ja sitten käykin näin… Minulla piti myös olla heinäkuussa lomaviikko ja piti käydä Veikan kanssa patikoimassa, mutta töissähän minä olin. Toki asiaa auttoi se, että auto hajosi ja se onkin käynyt nyt useaan otteeseen korjaamolla, viimeksi tänään.

Jotta näin. Talvella eläinmäärä todennäköisesti on pienentynyt roimasti, sillä ajattelin jättää Veikan ja Pimun lisäksi Jarno-kanin ja kissat. Mammakissa kyllä kävi tutustumassa uuteen perheeseen, mutta oli tuuletuskanavaa pitkin livahtanut takaisin kotiin…

Aika aikaansa kutakin

Vielä pari vuotta sitten ajattelin itsekseni, että kanat ovat viimeisimpiä eläimiä, mistä koskaan luovun. Kuitenkin olen viime vuoden ajan pähkäillyt asiaa, punninnut plussia ja miinuksia. Lopulta päätöksen tekeminen oli todella helppoa ja niinpä kanat muuttivat uuteen kotiin muutama viikko sitten.

Vaakakupissa painoi niiden työläys, kasvimaan tuhoaminen (lentävät aidan yli), kaiken maailman taudit, loiset ja sairaudet, sotku ja oma jaksaminen. Lisäksi en ollut tyytyväinen niiden oloihin, mutta minulla ei kuitenkaan riittänyt paukkuja uuden kanalan rakentamiseenkaan.

Ankoista sanotaan, että ne sotkevat hirveästi, mutta kyllä kanat vei voiton! Pihallani taapertaakin parhaillaan yksitoista ankkaa ja uusimpina tulokkaina viisi kalkkunanuorikkoa. Kalkkunat ne vasta metkoja kavereita ovatkin. Paaaaljon kanoja kesympiä ja malttavat pysyä poissa kasvimaalta, vaikka lentää osaavatkin.

Vielä en ole päättänyt jäävätkö ankat ja kalkkunat talveksi, vai laitanko pakkaseen. Kalkkunoiden ruokinnan suhteen menen terveys edellä, jotta välttyisivät jalka- ja muilta vaivoilta, jos päätän osan jättää talven yli.

Viime aikoina suhteeni lihaan on muuttunut entisestään ja eläinten pitämisen perusteet ovat olleet pohdinnassa paljon. En ole vegaani, enkä vegaaniksi ole ryhtymässä, mutta mitä enemmän olen eläinten kanssa tekemisissä, sitä luonnottomammalta niiden teurastaminen ja syöminen tuntuu. Toisaalta taas arvostan paljon enemmän nahkaa, villaa jne. eläinperäisiä materiaaleja, kuin keinotekoisia… Aika näyttää löydänkö ratkaisun ja tasapainon mielessäni. Ankat ja kalkkunat ovat mainioita lemmikkejä, mutta itselläni tulee jossain kohtaa raja vastaan siinä, miten luonnolliset olosuhteet haluan versus pystyn niille tarjoamaan. Voi olla, että joku päivä nautin luonnoneläimistä pihapiirissäni. Tai sitten otan joskus taas kanoja. Mene ja tiedä tämän likan aivoituksia.

Omavaraisuuden suhteenhan en ole voinut ikinä sanoa olevani omavarainen vaikka kananmunien suhteen. Linnut tarvitsevat asumukseensa kuiviketta (kyllä, sitä voi tehdä itsekin), ne tarvitsevat vitamiineja, joskus lääkkeitä (loishäädöt), monipuolista ruokaa, lämpöä (sähkö), valoa (sähkö) jne. jne. Kuukaudessa voi helposti mennä pienenkin kanaparven pitoon yli sata euroa. Voisinkin jossain vaiheessa tehdä blogitekstin siitä, mitä kanojen pito on maksanut…